Kasvatus tähtää "minäksi" kutsutun asian muokkaamiseen ja
kehittämiseen. Tämän erillisen "minän" kautta ihmiset sitten tuntevat
itsensä milloin arvottomiksi, milloin turhan tärkeiksi. Minulle
kasvatus muokkasi "minän", jonka kautta en ole voinut kokea muuta kuin
syvää arvottomuutta tässä kilpailun ja vertailun täyttämässä
maailmassa. Vanhempani eivät koskaan ottaneet vastuuta omista kipeistä
tunteistaan, ja näin ne valuivat minun niskaani. Minusta tuli
vanhempieni, ja heidän vanhempiensa, ja taas heidän vanhempiensa
häpeän kantaja. Edustan omassa suvussani sitä sukupolvea, joka
lyyhistyi taakkansa alle. Myös Jeesuksen risti kävi hänelle lopulta
liian raskaaksi. Hän tarvitsi avukseen niitä, jotka jakoivat taakan
hänen kanssaan.

Mutta ei ole mitään niin pahaa, ettei siihen kätkeytyisi jotakin
hyvää. Taakan alle lyyhistyminen on merkinnyt sitä, että olen saanut
kadottaa "minäni", ja löytää sen alta todellisen olemukseni. Tämä
sisin olemus ei ole kasvatuksen tulosta. Sitä ei voi erikseen muokata
tai kehittää. Sen voi ainoastaan oivaltaa. Siihen voi herätä. Tässä
olemuksessa ei ole sellaista "minää", johon liittyisi vertaileminen.
Tässä olemuksessa kaikki ovat yhtä. Tässä olemuksessa erillisyyteen
liittyvä emotionaalinen tuska on päättynyt.

Luulenpa, että ihmisen tehtävä on herätä tähän todellisuuteen. Siinä
missä kasvatus tähtää itsestämme erillisen, "minäksi" kutsutun asian
kehittämiseen ja muokkaamiseen, elämä itsessään tähtää syvimmän
olemuksemme oivaltamiseen. Nämä eivät ole toisiaan pois sulkevia tai
vastakkaisia asioita. Ei. Päinvastoin ne tukevat toinen toistansa.
Jotta sisin olemuksemme voidaan oivaltaa, täytyy sitä vasten luoda
jotakin, joka sen paljastaa. Sisin olemuksemme on kuin muuttumaton
peili tai valkokangas, jonka edessä elämämme tapahtumat heijastuvat.
Peili ei muutu kissaksi, vaikka kissa leikkisi sen edessä. Ei. Peili
pysyy peilinä huolimatta siitä, mitä tai kuka sen edessä temppuilee.
Sen kaltainen on myös sisin olemuksemme. Kasvatuksen tuloksena syntyvä
erillinen "minä" on puolestaan kuin peilin edessä temppuileva kissa.
Kissoja on erilaisia. Riippumatta kissan koosta, rodusta tai
luonteesta, se paljastaa kuitenkin sisimmästämme aina saman peilin.
Tätä peiliä voisi nimittää vaikkapa sieluksi.

"Silmät ovat sielun peili", sanotaan. Kun katson silmiisi, voin nähdä
niissä syvän merkityksellisyyden. Mutta jos silmä irrotettaisiin
kuopastaan, se olisi itsessään täysin eloton ja merkityksetön. Samoin
käy meille, jos samaistumme liiaksi "peilin edessä leikkivään
kissaan", emmekä huomaa peiliä, jonka edessä kaikki toteutuu.
Kasvatuksen tuloksena syntyvä erillinen "minä" on sellaisenaan kuin
kuopastaan irti revitty silmä. Pitkän päälle se muuttuu elottomaksi ja
merkityksettömäksi. Silmä on merkityksellinen vain osana
kokonaisuutta, jonka se paljastaa.

Aloitin pohdintani toteamalla, että kasvatus tähtää "minäksi" kutsutun
asian kehittämiseen ja muokkaamiseen. Kun siis muokkaamme tuota
"minäksi kutsuttua asiaa", on varottava ettemme liiaksi kiinny tuohon
toisista erilliseen minäkuvaan. Se johtaa meidät vertailun ja
kilpailemisen maailmaan. Zen-buddhalaiset kutsuvat tuota maailmaa
"mayaksi" eli harhaksi. Minä kutsuisin sitä mielikuvien maailmaksi.
Jos kiinnymme liiaksi mielikuviin, voimme ajautua niiden voimasta
kauaksi pois todellisesta itsestämme (joka ei ole mielikuva).
Mielikuvien tehtävä, jollainen myös alati muuttuva minäkuva on, ei ole
kiinnittää huomio itseensä, vaan paljastaa sen taustalta se valkokangas tai peili,
jota vasten kaikki mielikuvat heijastuvat. Syvimmiltäsi sinä olet tuo peili.

Millainen on tuo peili? Miten määrittelisin syvimpäni? Kuten silmä ei voi nähdä itseänsä, samoin sielu ei voi nähdä itseänsä. Toisin sanoen sitä ei voi asettaa tarkastelun kohteeksi. Siihen täytyy herätä. Se täytyy oivaltaa - kokea suoraan, puhtaasti. Luulenpa, että tämä "erillinen minä" voi sen paljastaa; ykseyden, Kristuksen minussa (tai miksi sen haluaa määritellä).

Mooses sanoi: "älä tee Jumalasta kuvaa". Tulkitsen, että tämä tarkoittaa muutakin kuin puista patsasta. Voisiko sanoa: älä edes yritä muodostaa Jumalasta mielikuvaa. Tai niin kuin Laotse sanoo: "Tao, joka voidaan määritellä, ei ole enää Tao." Sen kaltainen on minun peilini, syvimpäni. En voi määritellä sitä, koska se ei olisi enää "se". En voi tehdä siitä mielikuvaa. Ainoastaan voin yrittää johdattaa sinut kokemaan sen. Näillä vajavaisilla sanoillani. Minulle se avautui uupumisen kautta, sydämen täydellisen murtumisen kautta. Tai voisiko sanoa: "yhtäläisen ristinkuoleman kautta". Sen kautta, että lyyhistyin taakkani alle.

Ihmisen syvin tarve on pyrkiä määrittelemään itsensä. Kaiken toiminnan, kuten uuden auton, uuden rakastetun, paremman työpaikan, isomman talon tai omaisuuden hankkimisen, ytimenä on ihmisen pyrkimys määritellä itsensä. Sanoisin, että "tarve määrittää itsensä" on välttämätöntä siihen asti, kunnes paljastuu se, jota ei voida enää määritellä. Siinä kohtaa tarve määritellä itsensä, tai tarve "pönkittää" itseänsä katoavat. Silloin sielu vihdoin palaa kotiin. Meren aallot ja myrsky tyyntyvät. Tai niin kuin kirkkoisä Augustinus sanoo: "sydän löytää levon Jumalassa".