"Me ollaan piilossa viimeisellä rannalla. Eikä kukaan meitä enää etsi, tää on tyhjä ja loputon leikki. Ja vain tuuli kuiskaa: Kaikki pois piiloistaan." - Juliet Jonesin sydän

Sovitaanko, ettei näytetä sisintä olemustamme toinen toisillemme. Leikitään sellaista leikkiä, ettei sitä ole olemassakaan. Teeskennellään. Ei olla näkevinämme. Ei olla kuulevinamme. Leikitään piilosta. Pysytään piilossa. Leikitään tätä loputonta leikkiä sukupolvelta toiselle. Opetetaan lapsemme leikkimään tätä samaa leikkiä. Palkitaan heitä, kun he onnistuvat piiloutumaan. Rangaistaan heitä, kun he pyrkivät tulemaan näkyviksi.

Pysytään piilossa. Ollaan näkymättömiä. Tehdään selväksi kaikille, ettei ole soveliasta tulla näkyväksi kesken leikin. Jos joku ei suostu tähän näytelmään, hänet karkotetaan laumasta. Jos joku uskaltaa tehdä näkyväksi sisimmän olemuksensa, hänet hylätään yhteisestä päätöksestä. Hän saa kuulla tuomion: "En hyväksy sinua laumamme jäseneksi!"

Kuulostiko tutulta? Ihastuttiko vai vihastutti? Miksi me, ihmiset kätkemme itsemme toinen toisiltamme? Miksi verhoamme sisimpämme - pakenemme Jumalaa toinen toisissamme? Olemme kuin langenneet paratiisin lapset konsanaan. Olemme laittaneet pään pensaaseen ja verhonneet itsemme viikunanlehdillä. Mutta mikä on tehnyt meistä tällaisia "lymyäjiä"? Kasvatus? Ympäristö? Geenit? Miksi meiltä vaaditaan kaikkea muuta, muttei sitä että olisimme TOTTA?

Etkö kuule, kuinka tuuli kuiskaa: "Kaikki pois piiloistaan!". Olisiko meidän jo korkea aika lopettaa tämä loputon leikki? Voisimmeko jo vihdoin olla totta?

"Muistat ehkä, miten kutkuttavaa oli leikkiä piilosta lapsena. Muistat, miten jännittävää oli olla piilossa, kunnes se jonkin ajan kuluttua lakkasi tuntumasta jännältä ja jännempää olikin odottaa löydetyksi tulemista..." -Gangaji, Löydä sisäinen loisteesi (suosittelen lämpimästi)